Ihana kamala Ponsa
Kangasala SK:n kasvattisiskokset Outi Hytönen ja Maija Ojanen kirjoittivat vuonna 2004 seuralehteen kokemuksiaan mystisen legendaarisesta Ponsan maastosta. Tästä siis esimakua siitä, mitä on tulossa SM-keskimatkalla 2017!
Sieltä se kaikki alkoi, Ponsasta. Osallistuimme siellä ensimmäisiin suunnistuskisoihimme. Kokemukset eivät olleet erityisen rohkaisevia, sillä tulimme molemmat hylätyiksi. Toinen ei jaksanut käydä väliin jääneellä rastilla ja toinen osallistui ensimmäiseen avoratakisaansa ja vietti metsässä lähes kolme tuntia kaatosateessa löytäen yhden rastin. Kun kukaan ei edes ehtinyt neuvomaan eksynyttä aloittelijaa tai ei tiennyt missä oltiin, johti päätön juoksentelu lopulta Ponsa-kammoon, mikä ei onneksi saanut meitä luopumaan harrastuksesta.
Seuraavana kesänä ei Ponsaan uskallettu edes vilkaista, mutta jossain vaiheessa Iisakki siirsi taitoharjoitukset vaativampiin maastoihin, myös Ponsaan. Mekin rohkenimme lopulta osallistua niihin. Harjoituksetkaan eivät aina tahtoneet mennä ihan nappiin ja pummia tuli aivan riittävästi. Joskus suunnistettiin kavereidenkin kanssa ja sotkettiin naamat mustikalla. Eikös vain Iisakki onnistunutkin ilmestymään puskan takaa juuri silloin ja pakomatka päättyi totaaliseen eksymiseen monen kilometrin päässä maalipaikalta. Kauhukokemuksiin liittyy aina olennaisesti ukkonen, salamat ja rankkasade.
Neljäntenä suunnistuskesänämme alkoi ponsasuunnistuskin jo vähitellen sujua. Pienipiirteiset rastinottoharjoitukset ja vaativat reitinvalintavälit tarjosivat loputtomia mahdollisuuksia megapummeihin, mutta myös mahtavia onnistumisen elämyksiä. Aina saapuessa suoraan kuusen oksistossa roikkuville ”Silppuriin” -teipeille, oli onnentunne sanoinkuvaamaton. Joillekin suunnistajille teipit ovat pysyneet ikuisesti Ponsan kätköissä. Syksyllä teimme pienellä porukalla pyhiinvaelluksen Ponsan jylhille kukkuloille. Seikkailu oli parille osanottajalle erittäin rankka ja he jaksoivat pois vain luvattujen pitsojen voimalla. Usein me yksinjääneet extreme-urheilijat olemme saaneet pelätä susia, karhuja ja hirviä, joita Ponsassa urbaanien legendojen mukaan liikkuu. Kohtaamisilta on toistaiseksi vältytty, onneksi.
Viime keväänä Ponsaan oli päästävä jo aikaisin, vaikka lunta oli paikoitellen yli polvien. Kesän aikana harjoitukset vaikeutuivat entisestään. Siitä huolimatta pummien määrä ei yllättäen edes kaksinkertaistunut, ei edes valmentajalla, joka erehtymättä kuljetti teipit aina oikeille paikoilleen. Itsekin kokeilimme Ponsa-harjoituksen järjestämistä organisoimalla Ponsan tähti -kilpailun, jossa ainakin 85 % rasteista oli oikeilla paikoilla. Voiton nappasi eniten timanttipisteitä kerännyt, mahtavasti kisassa taktikoinut Satu Mäkitammi. Mitaleille ylsivät myös Petteri Laitinen ja Jani Virta. Silloin vietimme Ponsassa koko päivän ja pitsakuskikin osasi perille!
Kesän leireillä saattoi kuulla sivukorvalla ulkoseuralaistenkin kehuvan Ponsan maastoja: ”Noilla SK:laisilla on muuten siellä Kangasalla Suomen hienoin maasto,” kuului yksikin leirikaveri sanoneen. Syksyllä Ponsassa hiottiin taitoja SM-kisoihin, tosin huonoin tuloksin. Kisojen jälkeen otettiin taas rennommin ja tehtiin melkeinpä perinteinen Ponsa-vaellus ensilumen peitettyä kalliot. Muisteltiin eksymisiä, mieleenpainuneita harjoituksia ja Ponsan Tähteä. Maisemat olivat mahtavat, suurten jyrkännejonojen päältä näkyi suuri Oriveden erämaa. Ei muuta kuin Ponsaan!